Elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Vai meneekö koskaan...?
Tavotteita on hyvä olla, mutta elämän mukana on joskus virrattava, kun yllättäviä haasteita nousee eteen. Tavotteet voi pitää mielessään mutta ei kannata kiintyä liian tiukasti vaikka siihen, kuinka pian asioiden tulisi liikkua haluttuun suuntaan.
Järkytyin eilen, kun tajusin, kuinka monta kertaa me ollaan muutettu viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Ja mua hävettää edes myöntää sitä. Nousee ajatus, että mitä me ollaan tehty väärin kun näin on tai mitä muut ihmiset ajattelee!? Mutta ei me olla tehty mitään väärin. Asiat on vain menny miten ne on menny.
Me ollaan tehty valintoja ja se on johtanut meidät tähän pisteeseen, hyvin mutkaista polkua pitkin. Toivon, että tämä ympyrä jo viimein sulkeutuu ja me löydetään The Koti. Paikka johon asettua. Paikka jossa saa alkaa laittamaan kodin kauniiksi ja saa alkaa rakentamaan omaa pesää tulevaisuutta varten.
****
Ennen jatkuvaa muuttamista, asuin yli 10 vuotta samassa talossa lapsia kasvattaen. Erottuani lasten isästä, muutin ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
Myöhemmin, tavattuani nykyisen mieheni, muutimme hänen kanssaan yhteen. Ensimmäisessä kodissa asuimme 4 kuukautta. Talo osottautui hometaloksi ja on tätä nykyä käyttökiellossa. Pääsimme onneksi toiseen paikkaan, missä oli riittävästi tilaa myös lapsille.
Jossain kohtaa aloimme haaveilemaan kodista, missä olisi enemmän luontoa ympärillä. Unelmien paikka löytyikin, toiselta puolen suomea. Osa lapsista muutti mukanamme. Valitettavasti kaikki ei ollut ihan niin unelmaa mitä päälle päin näytti. Samaan aikaan bensan hinta oli kohonnut kattoon, eikä lasten ajattaminen isän ja äidin väliä ollut oikein mahdollista. Kahden vuoden jälkeen päätämme palata takaisin.
Ensin puoli muuttoa uuteen kotiin, takaisin toiselle puolelle suomea. Toisella käynnillä paljastui, että kaivon vesi on pilalla. Vuokranantaja suostui purkamaan sopimukseen. Kuormat takaisin.
Ehdin purkaa tavarat laatikoista takasin kaappeihin, kun seuraava koti löytyi. Siinä alle 2vuotta, vuokranantaja myy talon lapselleen. Meillä on "etuosto-oikeus" erittäin suolaisella hinnalla 😅.
Yritetään saada koti läheltä jotta lapsen koulu pysyis. Todella hieno koti löytyy läheltä, mutta koulu vaihtuu. Onneksi jättikoulu vaihtuu pieneen hyvään kyläkouluun.
Puoltoista vuotta tässä talossa, ja koko perheellä alkaa tulemaan tunne, että vieläkään ei ole loppuelämän koti kyseessä ja jossain kohtaa paine liikahtaa kasvaa. Käymme eri vaihtoehtoja pitkän aikaa läpi. Lopulta nuorimmainen vaihtaa isälleen ja vanhin lapsista lähtee meidän matkaamme.
****
Edelleen tavoitteena loppuelämän koti. Käymme tutkimassa eri vaihtoehtoja. Vasta kun rohkenemme ajaa kohti sukujuuriani, jotain sisällä liikahtaa. Näen ensimmäiset vaara maisemat yli kymmeneen vuoteen ja purskahdan itkuun. Oon kaivannut tänne niin kovin.
Taas alkaa muutto 500 km päähän. Tulee deja vu. Hometalo? Sisäilmassa on jotain pielessä, alamme oireilla eikä oireilu ole loppunut kolmen kuukauden jälkeen. Alusta asti olemme yrittäneet etsiä jo sitä uutta kotia. Olen väsynyt. Muuttoon. Muuttumiseen. Juurettomuuteen.
Olenko edelleen se evakko matkalla? Niinkuin isäni vanhemmat oli ja äitini suvusta isomummo? Sitäkö tässä puran, en ole kotona missään?
Vai lapsuuttani? Lapsenakin muutimme paljon, myös itä-suomen ja pirkanmaan väliä. Siihen mennessä kunnes tapasin lasteni isän ja me muutimme ensimmäisen kerran yhteen ollessani 18-vuotias, se oli 9. muuttoni.
Sen jälkeen muutimme hänen kotipaikkakunnalleen ja siitä laskettuna, tämä koti, missä nyt asun, on jälleen 9. muuttoni. Olen elämäni neljänkymmenen vuoden aikana muuttanut 18 kertaa.
Olen mielestäni ansainnut jo sen loppuelämän kodin, pysyvyyttä, oman paikan löytymisen, juurien kasvattamisen maahan. Kyllä! 🤩🙏🌱🪴🌳
