Heräsin aamulla ja tuli vahva tunne siitä, että tästä aiheesta pitäisi puhua ääneen. Eli kirjoittaa. Aina siellä voi olla joku, joka voi saada lohtua toisen sanoista.

Aihe on kipeä ja itse aiheutettua. Siitä on vaikea kirjoittaa. Maailma on täynnä mielipiteitä, ja niin tulee aina olemaan. Kukaan ei voi viedä minulta kuitenkaan pois minun rakkauttani mun lapsiani kohtaan. Rakastan heitä jokaista niin paljon. Ikävöin niin, ikävöin niin.. Sille sanalle, sille tunteelle jota tunnen ikävästä, ei tunnu löytyvän sanoja. Valtava rakkaus, jonka sisällä suuri kipu ja kaipuu. Kuin luhistuisin kasaan, mutta täytyy pysyä vahvana ja jatkaa. Eikä asiaa helpota se, että tiedän heidänkin ikävöivän minua.

Kun alan tuntemaan surua ja ikävää lapsiani kohtaan, etenkin iltaisin ennen nukahtamista, enkä pääse fyysisesti heitä halaamaan, teen sen minkä pystyn: rukoilen heidän puolesta. Pyydän heille niin paljon rakkautta ja suojelusta. Pyydän heille auttajia mukaan arkeen ja lohtua ja ohjausta vaikeisiin hetkiin, kaikkiin hetkiin. Sekä iloa. Rukoileminen tuo minulle lohtua, pyydän että asiat menevät parhaalla mahdollisella tavalla.

Mietin toisinaan, että jos olisimme jatkaneet ydinperheenä lasten isän kanssa, olisiko lasten itsenäistyminen ja heidän omilleen muuttaminen jossain vaiheessa tuntunut luonnolliselta? Vai onko lapsista erkaantuminen aina hankalaa/kipeää, riippumatta missä iässä se tapahtuu? Tämä on varmasti henkilökohtaista jokaisen eri vanhemman ja lapsen välillä.

No mitä sitten tapahtui?

Se ero lasten isän kanssa ja uuden tavan miettiminen, miten vanhemmuus jaetaan? Jäin aluksi asumaan lähelle ja lasten näkeminen oli suhteellisen joustavaa. Tuossa elämäni vaiheessa olin myös loppuun palanut ja uupunut, niin että pienet hetket itselle oli uutta tervetullutta vaihtelua. Ikävä on silti heti läsnä.

Jossain kohtaa muutamme yhteiseen kotiin nykyisen puolisoni kanssa. Syksyn tullen, kun talosta ikkunat sulkeutuu (ilma/läpiveto loppuu), tajuamme nopeasti, että talossa on sisäilmaongelmia. Lasten vuorottelu ei yhtäkkiä onnistukaan vaan he muuttavat isälleen ja me alamme etsiä kiireesti uutta kotia. Olisiko siinä mennyt lopulta kolmisen kuukautta, tai vähemmän, mutta se aika oli todella rajua. Pystyimme tietysti näkemään, mutta en saanut jakaa arkea kunnolla lasteni kanssa. Silloin tunsin ensimmäisen kerran olevani riekaleina ikävästä! Se tunne oli todella hajottavaa.

Koti löytyy ja matka jatkuu. Menee pidemmän aikaa, kunnes oma elämä ei tunnu enää riittävältä. Kaupunki, jossa olen asunut 15 vuotta, alkaa ahdistamaan enemmän ja enemmän. Kaipaan pois, kaipaan omaa rauhaa ja luontoa ympärilleni. En tiedä mitä etsin, mutta tiedän mikä ei tunnu enää hyvältä.

Tapahtuu odottamatonta ja monien neuvottelujen jälkeen olen muuttamassa elämäni paratiisiin lähes 500 km päähän nykyisestä kotikaupungistani, kauas lasten toisen vanhemman luota. Tiedän uuden kodin ja olemme mieheni kanssa varmoja, että se on se meidän loppuelämän koti. Paikka missä on hyvä olla. Lapsilla on kouluvuosi kesken ja lasten isä tekee kipeän päätöksen, he saavat muuttaa mukanamme kouluvuoden jälkeen.

8 kuukauden ajan näen lapsia noin kuukauden välein. Pidennettyjä viikonloppuja/lomia. Itken usein ikävää. Ikävä on kouriintuntuvaa. Samalla elämäni ensimmäisen kerran ympärilläni on tilaa ja aikaa. Aikaa alkaa eheytymään traumoista, joita olen kantanut koko elämäni ajan. Aikaa alkaa toipumaan uupumuksesta, joka ei koskaan tunnu hellittävän.

Lopulta kaikki lapset eivät haluakaan muuttaa toiselle puolelle Suomea, yksi jää isälleen asumaan. Uskon sen olevan hänen kannaltaan oikea ratkaisu, vaikka päätös tekeekin hyvin kipeää. Yksi lapsista on taas ollut niin koulukiusattu, että hänelle muutto on varmasti ollut eheyttävä, koulun vaihdon ja monien uusien ystävien kautta.

Teinkö virheen?

Matkalla moni asia muuttuu ja kahden vuoden jälkeen palaamme takaisin Länsi-Suomeen. Käytännön syistä toinenkin lapsista muuttaa isälleen ja yksi asuu enää meidän kanssamme. Menee useampi vuosi. Näen kaikkia lapsia useammin, kun asumme kohtuu lähekkäin, vierailu ja yökyläily on helppoa. Rakastan heitä niin paljon.

Oliko virhe lähteä ja tulla takaisin? Olisiko asiat paremmalla tolalla jos en olisi koskaan lähtenytkään? En pysty katumaan muuttoa, vaikka siitä aiheutui paljon kipua. Opimme myös arvostamaan yhteistä aikaa. Opimme myös kysymään, mitä sinulle oikeasti kuuluu? Automatkoilla keskustelimme paljon, olisinko ollut lasteni kanssa niin läsnä, jos he olisivat olleet aina joka päivä lähellä. Arvostan lapsiani, arvostan heidän ainutlaatuista tapaansa olla ja ilmentää itseään, haluan rohkaista heitä tekemään elämässään päätöksiä, jotka ovat heille oikeita.

Tänään asiat on taas toisin. Juoksen jälleen ympäri Suomea itseäni etsimässä, lapsista nuori aikuinen on meidän mukanamme. Lännessä tapasin paljon hienoja ihmisiä, mutta en vain koskaan kotiutunut sinne päin Suomea. Nuorimmainen oli pitkään jo pyytänyt saada muuttaa isälleen asumaan, hänen juurensa, hänen lapsuudenystävänsä olivat edelleen siellä.

Nyt:

Itä-Suomi tuntuu tuoneen minulle viimein rauhan. Se tuntuu tuoneen puuttuvan palasen minusta minuun. Tunnen itseni viimeinkin kokonaiseksi, eheäksi. En ehkä aina ole ollut paikalla, niinkuin äidin kuuluu olla. Mutta olen syvästi kiitollinen lasten isälle ja hänen puolisolleen, he ovat olleet ankkurina lasteni elämässä, se turva joka ei muutu.

Ja se, että olen saanut mahdollisuuden kulkea sinne minne veto tuntuu minua aina vievän, uskon, että olen katkaissut omalta osaltani sukupolvien ketjun. Se päättyy minuun. Traumat, vaikeudet, sota-aika, sukuni evakot, alkoholismi ja väkivalta. Tuntuu kuin koko elämäni ajan kaikki sukuni painolasti olisi ollut harteillani. Se valtava paino!

Olen kieltänyt olevani edes osa tätä sukuhaaraa. Olen viimeinkin saanut voimia katsoa sen kaiken, yksi toisensa jälkeen. Ja parantua, parantaa, vapauttaa, eheyttää.

Äitinä olen toivottavasti saanut vapautettua omat lapseni niin pitkälle kuin mahdollista. Ehkä heillä on jo kevyempi polku kuljettavanaan.

Minä en toivo mitään niin paljoa, kuin että minäkin löytäisin oman paikkani tässä maailmassa. Paikkakunnan ja kodin, joka tuntuu kodilta. Johon saisin alkaa rakentamaan sitä omaa pesää. Ja ehkä jonain päivänä minun kotini on mummola jälkipolville. Eikä se vaihda enää paikkaa, vaan saan jakaa rakastamani paikan - rakastamieni ihmisten, -perheeni kanssa.

Hyvää Äitienpäivää Äidit ja Äideistä syntyneet <3